Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä, minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin, joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.
Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti. Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, — ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:
"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta minä rakastan teitä hyvin paljon.
Teidän uskollinen Nelly."
Huudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.
IV.
En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä vastaan.
— Nelly, mikä sinun on! — huudahdin minä, — mihin sinä pakenit, miksikä?
— Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä saatte kaikki tietää, — piipitteli Aleksandra Semenovna.
— Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh, kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. — Ihmetellä vain täytyy… Menkäämme, heti kuulette.