— Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?
— Kävi, — vastasi Nelly luoden katseensa alas.
— Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?
— Niin vaan…
Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet ja tiedustaa.
— No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?
— Rakastattehan te Natashaa paljon, — pitkitti Nelly katsomatta minuun. — Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne, kun tuo toinen matkustaa pois.
— Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä, ja minäkin… Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.
— Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet ja iloinneet, — lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan luotuna.
"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja jotain uneksien puheli.