— Miksikä ei käy päinsä? — kivahti Nelly. — Kehoitittehan te minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko Natashalla palvelija?
— On.
— No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.
— Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.
— Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo…
— Miksikä et?
Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.
— Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet yksin? — kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.
— Mistä sinä sen tiedät, Nelly?
— Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle kertoikin kaikki.