Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani, jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi, ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.
— Menettekö … tänään … Natashan luo? — kysäsi hän katkonaisella äänellä.
— Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.
Nelly vaikeni.
— Tehän … paljon … rakastatte Natashaa? — kysäsi hän taas heikolla äänellä.
— Niin, Nelly, hyvin paljon.
— Minäkin häntä rakastan, — sanoi siihen hiljaa Nelly.
Sitten oltiin taas ääneti.
— Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, — alkoi taas Nelly arasti katsahtaen minuun.
— Ei se käy päinsä, — Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. —
Onko minun luonani sinun paha olla.