— Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä… Toisekseen … ehkäpä … voi pitää uusista puvuistakin.
— Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän vaimoksenne?
— Mikä ajatus! — sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa. Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen minuunkin katsahti.
— No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan, — pitkitti lääkäri.
— Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?
— No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.
Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.
Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.
— Leikillinen äly! — lausui lääkäri minulle. — Kumminkin huomaa vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?
Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse keskeytti vaitiolonsa.