— Ken tuo? — kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista asiaa.
Selitin hänelle asian.
— Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan…
Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa. Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen. Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa. Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille. Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa… Tuon kaiken kerron tuonnempana…
Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.
— Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi vanhus, — mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä astua hänen sijalleen minun talossani ja … minun sydämmessäni?
Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.
— En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.
— Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin kotonasi.
— En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, — lisäsi
Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.
— Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin
pahempi!…