Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän piakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut ruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja itki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.
— Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut itseltäni, — alkoi Alesha. — En minä sitä itke, että olen kunnoton heittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi. Jätänhän hänet onnettomuuteen… Vanja, ystäväni, sano minulle, päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko Natashaa?
— Sitä minä en osaa päättää, Alesha, — vastasin hänelle, — itsehän paraiten tiedät…
— Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia kyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään tiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin syrjäisenä saatat asian paremmin tietää… Ja vaikkapa et varmasti tietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.
— Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.
— Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan arvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en milloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin Katjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano mitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan minua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin… Hyvästi!
Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut keskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin kummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi lääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut, tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.
Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen iloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.
— Asia on päätetty! — huudahti hän, — kaikki on selvillä. Teiltä minä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani, en voinut olla näkemättä häntä… Tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin, sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua ääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa enemmän, kuin häntä.
— Mitä hän sanoi?