Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen tyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle varsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa Katjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron varalta.
Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä avomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken lisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni tuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän harmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen luonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta nurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen minutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti hän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi ja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin tuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä itse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko hän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin vakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen synkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä tällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis odotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.
Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen itseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja rasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma, tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli äärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut. Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain harmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme puuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten ystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin varsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja minun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.
Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut mitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa, tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin sivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni vakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha ruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin hyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani tutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän lausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen vaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen kiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa koskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä parhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut? Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä salannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan. Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten koettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen, nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä kysymyksiä — olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä tiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha vielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa kreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle ilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta kovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että turhaa on häntä lohdutella, hän kun on jo tietänyt asian viisi päivää.
— Jumalani! — huudahdin minä, — kuka sen sinulle sanoi?
— Alesha.
— Kuinka? Joko hän sen sanoi?
— Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän semmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi antoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.
Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina vain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja yhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli hän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha sen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että Alesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani kävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa, mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi lakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.
Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja välinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän ikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.