Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän kirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa. Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi ja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa kirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja keskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen kyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään ja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi rivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä, räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti hänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä, että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja äidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta ja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi palaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja esimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulle anteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää tunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena, alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä tuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna seisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen luettuani sanoisin.

Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei jaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa, että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki tulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin samalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono käänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä, kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja kuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina hetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin hän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän rakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän kun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan, oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän saattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan tiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan ei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin nöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin johtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi ensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan heitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa. Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan kirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia, jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen on lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna Andrejevnalle…

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin pääasian unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden saisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia, miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella, että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten, että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset, jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

— Heh, Vanja, sinähän se olet! — lausui hän epävakaisella äänellä. — Minä aioin tavata täällä erästä … kirjuria … yhä tuossa asiassa … vasta on tänne muuttanut … jonnekin tänne … mutta eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin vapaasti ja yhä puhui asioista.