— Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan, me kohtasimme toisemme, — milloinka se olikaan? — eiköhän toissa päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen kuitenkin minusta pois katseensa.
— Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni syrjään.
— Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen taloon … erehdyinkin… No niin, minähän kerroin sinulle asiastani: senaatti on antanut päätöksensä… j.n.e., j.n.e.
Hän oikein punastui, kun alkoi puhua asiastaan.
Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt, että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.
Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen, joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle, että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin "muutamien perheellisten asiain tähden" on hän päättänyt korvata Ichmenevin vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut, silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää ollut rapuilla.
Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.
Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee hän julkisesti häväistyksi.
Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti. Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti ulos.
Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan turvaamiseksi.