Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen sydämmestänsä… Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.
Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä, nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin hänelle Nellystä… Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois, ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.
— Oi, pikemmin, pikemmin, — huudahdin minä palatessani kotiin, — pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!
Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan aikaan tuli myöskin Alesha … jäähyväisille… En huoli puhua, en tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä, mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa… Hän puheli sekavasti, kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se, että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan eroavatkin vain yhdeksi päiväksi…
Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä, että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta… Miksi hän oli niin tuskainen ja itki?
Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna Moskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti. Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä hän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha siunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten olisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois rapuilta.
— Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. — Ystäväni, Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita rakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta Natashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita mahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän. Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun matkustan taas, sitten kirjoita!
Saatoin hänet vaunuihin.
— Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti — huusi hän minulle tieltä.
Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta kädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä; katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella ja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. — Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! — huusi hän minulle. — Sinä yksin vain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa hänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen… Nyt olet sinä taaskin luonani! Mitä? Tulitko taaskin minua lohduttamaan, suostuttelemaan, että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen arvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!… En tahdo, en tahdo! Minäkin kiroan heitä!… Mene pois, minä en voi sinua nähdä! Pois, pois!