— Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha…
— Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä rakastin häntä kuin … melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu, ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?
Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani hänen tilastaan.
— Hän oli omani, pitkitti Natasha. — Melkein ensi kohtaamisestamme tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi omakseni, pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään tuntisikaan, kuin minut, yksin minut… Katja sanoi äsken oikein kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin minä jostain syystä säälisin häntä… Ainainen voittamaton toivoni oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin. Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen — sitä minä en koskaan saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin aina kylmä väre ruumiissani… Oikein totta…
— Natasha kuule minua…
— Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, — ettei hänellä ole tahdon lujuutta ja … ettei älylahjansakaan ole kovin suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten rakastin … uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että juuri sen vuoksi häntä rakastin. — Minä rakastin häntä kokonaan, ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian. Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan … tuohon Miinaan… Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos: se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin mieluisalta … en tiedä, miksikä … yksistään ajatus siitä, että hän huvittelee … ei, ei se ollut sitä, — että hänkin on jo kuni joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo… Minä… Kuinka suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten anteeksiantaminen … oi, minun rakkaani!
Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia. Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita tapahtumia.
— Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha. — Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin: mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi … niin! Ja tiedäs: minä aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän tukkaansa, hyväilen… Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut luonani… Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi Natasha äkkiä.
Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi toivottomuutta, kärsimyksiä… Siten tekevät useasti sydämmet, jotka ovat paljon kadottaneet.
— Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi Natasha. — Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, — aina vain puhuu oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!