— Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, — ja minä … aina … olkaa vakuutettu … hän on tuleva onnelliseksi… Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen hänen käteensä.
Heidän mentyään sanoi Natasha: — Vanja, mene sinäkin ja … älä nyt enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin… Tule sitten kymmenen aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!
Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan) ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua. Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.
— Nyt on jo kaikki lopussa, — sanoi hän katsoen minuun terävästi.
En koskaan unhota tuota katsetta.
— Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi päiväksi nyt päättyi, — sanoi hän puristaen kättäni.
Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja kävisi vuoteeseen.
— Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella ja hiukan muistella ollutta… Minä olen nyt kuni särjetty… Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen… viimeisen!
— Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi…
— Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt vasta sitä itseltäni kyselen?