— Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen
Natasha, — pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?
— Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.
— Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan, siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.
— Todellakin, se on mainiosti… Sitenhän te sitte vielä ainakin neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.
Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua; hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää. Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia on kulunut ja neidin on palattava.
Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen sydämmensä sisimmät tunteet.
— Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.
— Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.
— Sanokaamme me siis hyvästit.
He syleilivät toisiansa.