— Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin, tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?
— Tietysti.
— Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt … kotiinne?
Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.
— Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.
— Ja … te … ja te myöskin, sopersi Katja.
Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.
— Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. — Senkö vuoksi, että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa takaisin?
— Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin
Aleshaa lohduttaakseen.
— Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha. Minä kuolen sinutta … sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt minulle olet! Juuri nyt!