— Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä tähden te häntä rakastatte?
— En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden karvautta olisi kuulunut äänessään.
— Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.
— En minä sen vuoksi, minä vain … niin vain rakastan häntä…
— Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.
— Niin minäkin, sanoi Natasha.
— Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun tähteni jättää teidät! huudahti Katja. — Nyt teidät nähtyäni en voi tuota seikkaa käsittää!
Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella Natashan käsiä.
— Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja itkien. — Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme … ja teitä minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon…
— Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.