— Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti ja päättävästi. — Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette kauniimpi.
— Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te olettekaan!
— Älkäähän! Mihinkä minusta!… Te minun kyyhkyläiseni! lausui Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat vaiti ja tarkastelivat toisiaan. — Kuulkaas, enkelini, keskeytti Katja äänettömyyden, — meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja meillä on niin paljosta puhuttava… Minä tahdon … minun täytyy … no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?
— Niin, hyvin paljon.
— Jos niin… Jos te rakastatte Aleshaa paljon … niin … tulee teidän rakastaa hänen onneansakin … sanoi Katja arasti ja kuiskaamalla.
— Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi…
— Niin kylläkin … mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin … niin…
— Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä. Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.
Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha. Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.
— Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.