— Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?
— Niin, niin … todellakin, — mistä syystä; pianhan sen saan nähdä, miksipä sitä kyselenkään…
Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään, mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.
Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle: "minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa… No, mutta miksikä tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain ihminen. Eikö totta?"
Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi tunniksi.
— Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, — sinun täytyy poistua sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee kuulla kaikki, mitä me puhelemme.
— Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, — minä istun näin, teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.
Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.
Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.
— Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, — Alesha näytti sen minulle.
— No, olenko minä sen näköinen?