Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään Natashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan, ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin asuntooni.
Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.
Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.
Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja suutelin häntä. Hän punastui.
— Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? — kysyin häneltä. — Tahdotko pelastaa meidät kaikki?
Hän katsoi minuun neuvottomana.
— Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt hänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi pyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit rakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka tähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan poika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota sinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä… Tunnethan sinä hänet? Hän on paha ihminen!
— Tiedän, — vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.
— Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että hänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään matkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan luona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja muutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?
Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.
— Ymmärrän, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.