— No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla hyödyksi isällennekin…
— Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti vielä kerran Natasha.
— Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä minä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti ympärillensä. — Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, — pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, — sallittehan te minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani ja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle neuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa, ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena ylös, — kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne menetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen tuhatta olkoot korvauksena, joka…
— Ulos! — huusi Natasha, — ulos rahoinenne! Minä näen teidän sisimpänne … te halpamainen, katala mies!
Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli varmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan, tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta tekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan… Ollen halpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti juossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin Natashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti käytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa, jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.
— Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin kiukustutte, — lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä odottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, — tämä enää ei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne pystyyn… Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle kiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät ojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te saatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä … he, he, hee!
Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin ääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime lauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus: "Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan kimppuun.
Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän aikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi, koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän teki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin ottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin pitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään, aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet siksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli kuin kuumeen houreissa.
— Tohtori! Mikä hänen on? — kysäsin minä pelokkaana.
— Odottakaa, — vastasi hän, — täytyy tarkastaa tautia ja sitten vasta selvittää … mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi saada vaarallisen aivokuumeen. Muuten — ryhdymme varokeinoihin.