Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla mielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä palaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä sieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.
Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin. Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan puoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä liinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin kostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä kärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi häiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti, eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme hämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan Anna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin ikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.
— Tässä tuon minä teille Nellyni, — sanoin minä sisään astuttuamme. — Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja rakastakaa.
Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta saattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt yksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin kernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin kysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas ja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin, pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän kiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja hellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä kädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä ilmaisevan katseen.
Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo enää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun. Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut. Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen otsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:
— Päätä kivistää, Vanja.
Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa oli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului kaukainen jyrinä.
— Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. — Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla vielä varhaisempi ukkonen.
Anna Andrejevna huokasi.
— Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei saanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.