Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan Ichmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän asuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua sormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan hiljaa.
— Nelly poloinen vast'ikään nukkui! — kuiskaa Anna Andrejevna hätäisesti. — Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku kyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei nyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa teidän lääkäriltänne! Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme päivälliselle … ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!…
— Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, — kuiskaan hänelle vastaan. — Täytyi saada työ päätetyksi…
— Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette tullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini, panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka, yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjamme ei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte? Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt, miten lohduttaa … hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai Sergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin — jäin yksin puuhaamaan… Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on Permissä, niin kylmää sydäntäni…
— Missä Natasha on?
— Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa… Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan… Ah, Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa iloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä… Meneppäs, Vanja, hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä vaivaa… Kuulethan?
Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin puutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin kaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa puiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja tuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita, kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja kaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää, pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään ja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä kumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein tuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.
Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa kätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan! Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.
— Saitko jo ihan loppuun, Vanja? — kysäsee hän minulta.
— Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.