Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu loppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta taattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun kirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä tavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa viisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman paksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia rivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.
Luen — se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minua sekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen. "Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni "haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon puuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että oikein pahaa tekee.
Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että edellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa vuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon tietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisesta nahjustelemisesta ja työni hitaudesta!
— Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te viivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?
Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka hänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla arvosteluillaan — sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille, jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti. Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja kuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti ehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.
— Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät ovatkin.
Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander Petrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista tyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa vaunuillaan tuttujansa.
Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile ja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä, joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon luottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein kunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo väärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään kohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti kuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta ja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin — kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs, hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän kustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.
Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista aatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota vastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan. Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista, ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia. Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta omissa vaunuissaan, kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu oppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa oppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu viattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä yleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla rehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensa korville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen, että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja todellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei juuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä tietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.
Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.