— Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. — Voi kyyhkyläiseni!
Mehän hänet unohdimmekin!
Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut makuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven takana ja pelokkaana piilotteli meiltä.
— Nelly, mikä sinun on, lapsueni! — huudahti ukko aikoen syleillä tyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen…
— Äiti, missä on äiti? — lausui Nelly ikäänkuin unessa. — Missä on minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin vapisevat kätensä.
Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa vääristyivät ja hän kaatui maahan…
Jälkilause.
Viimeisiä muistelmia.
On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo käy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta, kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma… Mutta — kuules — jossain jyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi ajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita putosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi auennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas puolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja vedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani aioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin kustantajan, kiiruhtaakseni heidän tykönsä Hirvisaarelle. Mutta vaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni — maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja käskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan siellä, mutta illalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo minulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta yöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.
Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen ylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä, että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan lääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainen terveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nyt vielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani pysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan valmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa kumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, — antaa vaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt semmoista summaa. Vapautta, rahaa!… Koppasin riemuisasti hattuni, otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin, tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.
Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on päättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on hyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen juutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan, ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä bassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja minun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän se ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan kustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa, älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia — tietysti kustantajana.