— Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, — lausui Natasha. —
Tahdonhan minäkin suudella teitä…
— Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän sanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.
— Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen asti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle anteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta anteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko, Natasha, kirosin sinut, — ja minä saatoin sen tehdä!… Ja sinä, Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin! Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi uskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut luokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois… Oi, Natasha, muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, — ja nyt, samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti enemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin elämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja jalkojesi eteen laskenut!… Oi, sinä minun iloni!
— Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani, kasvojani, kuten äitini suutelee! — huudahti Natasha heikolla, sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.
— Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin, puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. — Oi, Natasha! Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka yö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi. Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä olit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, — tulit unissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin käsin … muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli punertavat kädet? — tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit minua… Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä kirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!… Minähän … kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi, äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin ikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää odotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin! Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä silloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa varjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun puolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin ikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös portaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana, enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi… Minäkö olisin kironnut? Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta ovelta palasin… Oi, Natashani!
Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa vasten.
— Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! — huudahti hän. — Oi, Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi, kiitän armostasi!… Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn jälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän! Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin olemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät sortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää, Natasha… Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun kallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette loukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä siunaan ijankaikkisesti.
— Vanja, Vanja!… lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle isänsä sylistä kätensä.
Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti minuakin ja kutsui minua!
— Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.