— Sinäkin … sinäkin lähdet kanssani! — huudahti Anna Andrejevna liittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä, ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.
— Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni? pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. — Antakaa minulle Natashani! Missä, missä hän on?
Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.
— Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! — huudahti Anna Andrejevna.
Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja huoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin kuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi, jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen joutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita. Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä polvilleen ojentaen kätensä ylös.
IX.
Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!
Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet siihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä, tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär taas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa tytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan pään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.
— Ystäväni!… Elämäni!… Iloni!… puheli ukko katkonaisesti pidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut, hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan, tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. — Minun iloni, rakas lapseni! — toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä katseli häntä. — Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on laihtunut! — lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen yhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.
— Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä, kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi ukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka ikäänkuin leikkaa sielun kahtia.