Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi, mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän voimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen, vaan itki ja syleili Nellyä…
— Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen kuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja sanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei enää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin hiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän luo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin säikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen käteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hän hätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa hattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja nyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi ajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta, kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki heidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä Asorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä väsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän kaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun päähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä pääsimme kotiin… Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä hänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen seisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini luo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankara ja paha ihminen, katsokaa!… Katsokaa!…" Silloin iso-isä kiljahti ja kaatui lattialle niinkuin kuollut…
Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja asettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna Andrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä huudahti erityisen innostuneesti:
— Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet minun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät kaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä, Jumala, Jumala sen heille kostaa… Lähdetään. Nelly, lähdetään täältä!…
En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna Andrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan, että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh ojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä kysäsi:
— Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?
— Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti
Nellyä muassaan ovelle.
— Seis, seis, odota!
— Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen! Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta nyt hyvästi!
Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi liikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään, hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti päällysnuttua ylleen.