— Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia, voi toki!
— Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi Nelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. — Rahaa ei meillä enää ollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa, ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin hän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen, vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä myöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin sai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole häpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille rahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon asukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo ja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä kerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja tuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä te olette niin ylpeä; — ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi tuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi häntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä kerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi pois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän itkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja talutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti ei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä pysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui äiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä sinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään talon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista loisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun ja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden luo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin voisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta minä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä käsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku tulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"… Niin puhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni totella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat taas punaiset. — Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin teillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille tyttärenä…
— Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen
Nellyä innokkaasti. — Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.
— Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.
— Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai Sergeitshille. — Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski, minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui hän tainnuksiin.
— Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. — Sairas, kadulle kaatuu, talvella!…
— Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra puolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja käski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei enää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli…
— No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti
Anna Andrejevna.
— Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa mielenliikutuksensa.
Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi: "Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä, että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle vielä, että minun on raskasta kuolla"… Minä meninkin, koputin iso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea minulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle: "äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"… Iso-isä työnsi minut pois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen viereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään… Äitikin syleili minua eikä mitään kysellyt…