Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja epäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha kieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti näyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset, vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein, että niin tuli käydäkin — sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan onnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän ei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut ja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa, tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan joutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä hän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että täydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli, että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja itsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän kuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin, hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään pelkuruudesta ja — sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu tuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon vallassa; silmiin nousi kyyneleitä…
Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli ollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä suljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha todella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen, eipä ole kokonaan tervekään, mutta hän on Aleshan seurassa ja Alesha tulee onnelliseksi.
Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi Aleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa olisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikä voikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia; hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän jolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi tapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi, niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta…"
Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, — katsahdimme toisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui kahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme puhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet. Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut siitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän kolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä paljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan, vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on kohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa kaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä, hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun tuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta vaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle menneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi, sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan toinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua, rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta siitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan rakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin hyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi siitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla hänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan juttelimmekin tulevista tapahtumista… Kysyin Nikolai Sergeitshiä.
— Luulen, että hän pian palajaa, — vastasi Natasha. — Lupasi tulla teelle.
— Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?
— Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen oikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha mietteissään. — Olisi voinut tehdä sen huomennakin.
— Miksikä hän meni?
— No, kun minä sain kirjeen…
Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan, — että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain yksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään muuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä elän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa. Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa voittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni, tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei silloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta huokailee… Hän on niin kömpelö… Hän on niin suora, äiti parka! — lisäsi Natasha naurahtaen. — Niin, kun minä tänään sain kirjeen, tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun silmiäni… Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen alas päänsä ja puristaen kättäni…