Astuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas puhua.
— Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, — sanoi Natasha.
— Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.
— Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa sanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev tuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen asian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen kovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo ajatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa ilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään, mutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö voisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti tarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.
— Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna
Andrejevnan hänelle niin puhuneen?
— Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.
— Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?
— Minä jo kummastelin sinua, Vanja — tähän saakka voit olla tiedustamatta hänestä, — sanoi Natasha nuhtelevasti.
Nelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja Nellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä. Lapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä ihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon rakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä pehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella lämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt ympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut luottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan ollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä, jotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme voittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja minä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi pahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime kerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta vihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella häntä — tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli ilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä…
Hänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt äänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin perheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni. Hän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten luo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän oli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt, nyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin määritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin kävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen kuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja hermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei hän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä pahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi Nelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin vuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita ketään. Taudin kuume poltti kasvojansa — hän oli hyvin paljon laihtunut — silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta vavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi, kietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä täyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha istuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen… — Minäkin tahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. — Minä näin viime yönä teitä unessa ja näen ensi yönäkin … teistä minä usein uneksin … joka yö…