— Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän lavertelemistaan, — kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei rakastaisi, lisäsi hän innossaan. — Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Ja kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?
Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta. Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen… Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa. Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…
Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt jatkaa keskeytynyttä kertomustani.
X.
Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen asuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli ruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi vain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan uteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani. Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut ja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin vastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin terveyteni. Ja niin se kävikin.
Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja järjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät sekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä suurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät olleet aatokseni niissä asioissa…
Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää, ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset ahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa lopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti syntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi vetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä kun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!… Muistan, että tuli mieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin taikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas alkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin uudistumiseen. — "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei enää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässä ja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihan sitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut hulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?…"
Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä yönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän mitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa itseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta vaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.
Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin väljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut. Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen näkemään Smithin — hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan samalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja hänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa sattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.
Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen kiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko synkkämielisyydestäni — minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt sairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin nimeksi: mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava pelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä, jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka välttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja asettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana. Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei välitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan ei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy tarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää arkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät tuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä lisää se, etten tunne vaaran suuruutta.