Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja äkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että jos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän hiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle vasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa. Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan mielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni epäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi tapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä syystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa, jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? — ovi todellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri itselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.
Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään avautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat minuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini. Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku tyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään olisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen kummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja moiseen aikaan.
Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi kokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi eteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli noin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista. Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä. Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista huivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen pukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja tarkastelimme toisiamme pari minuttia.
— Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla äänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.
Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan. Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta olen siis saamaisillani alkutietoja.
— Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan valmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin pikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta sitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman hermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän pääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään huomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen minulta liikutustaan.
— Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. — Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan … pikku raukka!… Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?
— Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.
— Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?
— Ni-in!