— No, hän … niin, no, hän se onkin kuollut… Mutta älä sinä sitä sure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt tulet?… Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä… Oliko hän sinun iso-isäsi?
Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän kääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän pysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:
— Kuoliko Asorkakin?
— Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta hänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että Asorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.
Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin huoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.
Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että päästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan kuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuilta ei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuin kuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita kuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli taas kaikki hiljaa.
Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä kerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta alkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin tapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut pieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla päästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku äkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut minulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot seinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.
— Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. — Säikytin sinut niin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne olivat hänen viimeiset sanansa… Minulle jäi hänen kirjojansa, ne kai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että kuudennella linjalla…
Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin peloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän tyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä kiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä lakkasivat ne kuulumasta… Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää näkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin kaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekin piiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelin itsekseni.