Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia. Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä, kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.
Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät ajamatta.
Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään. Vaikeata oli nähdä häntä silloin.
— No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. — Missä kävit?
Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?
— Oletteko te terve? kysäsin minä. — Ei kauvan vielä, kun olitte sairas ja nyt jo läksitte ulos.
Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.
— Onko Anna Andrejevna terveenä?
— Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee. Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan epäilevästi.
Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä, tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.
— No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.
— Sepä hyvä…