Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.
— Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti, ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. — Hm!… Näes, Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähetti meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin … niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä, kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme ja rakastamme … niin!
Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.
— Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä näin kauan olet ollut meillä käymättä?
Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat. Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.
Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi. Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.
— Hm!… kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja! huudahti hän milt'ei vihoissansa. — Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!… Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?
— Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.
— Kuoli, hm!… kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo… Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?
— Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.