— Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B. vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. — Ei mitään! Sepäs, ei mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei jättänyt mitään! Hm!… mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa. Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B. kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo … hyvä paikka, sanos muuta!
Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä, juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.
— Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan vain orpoja lisätä! Hm!… Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa Siperiaan!… Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä, huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.
Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.
— Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. — Mitä? Pyydätkö almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle … ota, tuossa!
Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan — kaiken, mitä siellä oli — pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.
— Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni … minun pikku lapseni!
Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!
Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin astumaan etemmäksi.
— Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti oltuaan, — en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot kadulla vilusta värisevät … kirottujen äitien ja isien tähden. Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!… Varmaankin on kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse on sairas; ja … hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on maailmassa … jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!
Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata sanottavanaan.