— Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas puhua tavoitellen ja sekaantuen, — lupasin hänelle … se tahtoo sanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon kasvatettavaksemme … niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen, ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä meillä vanhuksilla, hm … mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain syystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä hänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin itsestäsi … koetas taivuttaa häntä … ymmärräthän? Jo kauvan aikaa ajattelin sinua pyytää … että sinä kehottaisit häntä siihen; minun, näes, itseni ei oikein sovi … mutta — ei maksa vaivaa tyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin vaan, huvin vuoksi … jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä … ja muuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle rattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo kaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille tule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä ikävällä odottaa…
Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.
XII.
Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana. Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan. Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin. Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut. Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.
Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut tietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin yksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella, "huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun kerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta katsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei hän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja melkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki kysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun kuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin tyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt, ettei sitä voi anteeksi antaa. — Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä. Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi minun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti valitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän silloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla varovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä, ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille anteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin ukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein kulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä seikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden ja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti kyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän myöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja kun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa Anna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki nytkin.
— Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään astunut, — lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä. Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se mummolle. Minä tulen kohta…
Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin häveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme. Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin juonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut pehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.
— Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo oli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, — aina hän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin ymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen pitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai? Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä, kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on hänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä hän kävi?
— Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.
— Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas, ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin jollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en uskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä. Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme puolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan antaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on Natashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa — sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen ikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään! Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin Herran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. — Mitä, hylkääkö se ilkimys Natashan?