Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin. Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että näyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi ja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä purkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä en nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut kuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä on nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa sitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on ottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että Alesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut kovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä iltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? — sitä ei voi tietää; outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä iltana, vieläpä määräsi tunninkin — kello yhdeksän. Ja siksipä minun välttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.
— Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, — kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä! Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!… No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta huomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo varhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää, ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh tietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä saan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on kummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no, ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni. Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle kiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa on vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän sinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin hänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei tiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä polvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei hän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello kävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään — olisi taas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin äkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan. Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta sittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen tunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. — Missäs on se Natashan kirje, näytäppäs!
Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin rosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta kuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle sanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa takaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta näitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista hänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin tällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti kironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi saanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.
Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen halulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka olisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli anteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja epäämätön.
— Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. — Ei ole osattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu; jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka käykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan löysi, sitä minä ihmettelen!
— Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä — että tuo uusi morsian on lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…
— Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. — Onpas, muka, lumoava? Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame liehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain hyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä Aleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka monesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat! Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen vallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku kyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin häntä! Onko hän laihtunut?
— Niin on, Anna Andrejevna.
— Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!
Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!
Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme — suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain puhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa — jos ei suuttuisi enemmän ja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan … siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä kiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen. Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan melkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait, ja nyt — lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta heidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä, kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni asioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas, Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa. Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota häntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär miehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli, matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia hänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä ajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan tytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa loppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne kaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle pannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme miljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei ole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva, korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet — hänkin suostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa siitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa. Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan — mokomakin, sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää joka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista. Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei koskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan miltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja kaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu! Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär, ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat semmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi tulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi ja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun kanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä siitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies! Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt, kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin minä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan tarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis näet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että tyttö olisi lumoava!