Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen yhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta kuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai rahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet. Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka nyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi kreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä, ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.
— Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava neitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin kehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. — Olisihan Natasha paljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär, mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti. Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi oman kirstusensa, sen raudoitetun, — tiedättehän? ja koko illan istui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä hyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään. Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua sekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä näkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana aatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei Michailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä mainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata voi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota ukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä. Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan vain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr Aleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta — tunteepa hänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän olisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?
— Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen kiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.
Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän ei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.
— Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. —
Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on
aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko
Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.
Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin, mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.
— Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista, näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty! Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen metaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva lapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku enkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet, mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli oivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli silloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet harsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen on hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin silloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta taiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta noiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja ripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin, vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski silloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa, ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa hänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, — olihan siitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä kiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä kaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä siunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain ja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh, Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani, ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole huomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia ollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului poikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea; etsin, etsin, — ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs olisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen ylös alaisin, — ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi jonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi; mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena. Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle uskollinen… (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No, ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin itsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää. Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun katsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi minä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän tietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti sen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi sen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo minä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, — en vain mitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa jäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan Petrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta. Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille huoleni haastaakseni…
Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.
— Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, — kertoiko mieheni teille jotain orvosta?
— Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette yhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne. Onko se totta?