— En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään orpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa kohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi olkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön ottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun lohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman tyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen? Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti — oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte minulle, sitten!… Muistakin huomenna tulla…
XIII.
Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän meihin, synkistyi ja meni pöydän luo.
— Missäs teekeittiö, kysäsi hän, — eikö sitä vieläkään voida pöydälle tuoda?
— Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi hätäisenä Anna Andrejevna.
Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi teekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa. Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista mailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan järkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi ja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti hän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka askeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka samalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin Natashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.
— Hm!… ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaa minulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.
Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia salaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin katsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.
— Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. — Huono juttu on käsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa. Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!…
Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli yhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille mitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän katsahti minuun epäilevästi.