— Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän äänettömyydestämme, — mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua eivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla on puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa. Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle aineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.
— Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna
Andrejevna voinut olla sanomatta.
— Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi ilostunut vastaansanomisesta.
— No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna ja katsahti minuun surullisena.
— Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin vaimoonsa. — Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.
— Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi Anna Andrejevna parka. — Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta ket…
Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen, ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui kiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.
— Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, — ei Siperiassa olekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti ja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin tuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja silloin…
— Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen ajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.
— No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja löi käsiään yhteen. — Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan Petrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette te saaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…