— Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa! Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo pyytämään häneltä armoa?
Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.
Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.
— Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, — kuinka sinä luulet, Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani; Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat, ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, — vaimo, pienet lapset!… Niinhän, Anna Andrejevna? Sitäkö sinä haluat?
— Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.
Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä, toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista. Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse enimmin kärsi.
Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa myttyyn, — niinkuin hyvin sopi odottaakin, — ja nyt hän palasi kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä, tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon vaikka kirouksen.
— Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, — minua säälittää, minä en tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin rehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Olen iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa kovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämä joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! — ja minä puhun siitä niin peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa säikähtynyttä katsetta. — Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!… Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet … luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minä heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole muistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!…
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit helisivät.
— Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa! Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta minä vain kaasin öljyä tuleen.