— En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, — en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja rangaistuksen!…
— Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!… Tee muuta mitä vain tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
— Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, — sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä, huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut heltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla kädellään povitaskustansa papereita, — tässä ovat otteet meidän riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!… Minulta on viety kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!…
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä — jokin raskas ja helähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se kadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon neuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hän nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli lempilapsensa armaita kasvoja, — katseli, eikä kyllästynyt taas uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli kiroavinansa.
— Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä jalallansa.
— Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
— Ikuisesti, ikuisesti!