— Jumalani! huudahti äiti, — hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko! Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!

Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.

Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi. Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.

— Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. — Palauta hänet vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!…

— Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella äänellä.

— En koskaan! En koskaan!

XIV.

Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla. Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä, kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa. Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä, useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa, ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä eikä ansaitse hänen rakkauttansa.

Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet. Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä, enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, — eikä se ollut häneltä mitään leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä, että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta. Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman mitään kyselemisiä, — keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.

Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä. Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä, huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä oli mitättömän pieni.