Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi. Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita, ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään. Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle. Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti. Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta, hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen. Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti asettanut palavan kynttilän ikkunalle…
XV.
Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla; kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme. Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa ikäänkuin tuuheammaksi, — tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja kivulloisuutensa syynä.
— Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan minulle kättä, — ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?
— En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?
— Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —
Kuinka niin?
— Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää tavalliselta.
— Ah, niin! Häntähän minä eilen odotin.
— Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?
— Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.