— Odotitkos sinä häntä tänä iltana?
— En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän siellä.
— Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?
— Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.
Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.
— Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, — ja tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo teekeittiö pöydällä poristen soi"… kun me yhdessä sinun kanssasi lausuimme:
Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,
Lukemattomin silmin jo katsovi yö…
— Ja sitten:
Väliin kuuluvi — intoisa laulu jo soi,
Kera kulkusen helkkyelee:
"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, —
Sua sieluni kaihoelee!
Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
Valon hehkua uunista valkea loi
Väriverhoille vuoteheni"…
— Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion kaava sommiteltu — saat ommella siihen minkälaisilla väreillä vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo teekeittiö, värillinen vuodeverho — se on niin kotoista… Niin on todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä olen näkevinäni sen talonkin, — se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva: