Väliin kuuluvi taas — sama laulu jo soi
Kera kulkusen kaihoa vaan:
"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain…
Alla akkunan surkastui ruususeni,
Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli —
Huolen haikean siitäkin sain.
Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy…
Mulle mummo vain kiukuttelee"…
— "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu! "Kenpä lohtua tuo" — kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin ihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä usein tapahtuukin.
Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.
— Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.
Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.
— Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. — Sinulla on tuli pyhimyksen kuvan edessä.
— Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko teetä? Ethän vielä ole juonut?
— Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.
— Mistä sinä läksit tänne?
— Heidän luotaan.