Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.
— Heiltäkö tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai kutsuttiinko?
Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä metaljonki-kohtauksen, — kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.
— Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, — kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro oikein tarkkaan!…
Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.
— Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?
— En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree sinua ja rakastaa sinua — se on selvä; mutta että hän olisi käynyt luonasi, se … se…
— Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. — Mitä hän suudellessaan sanoi?
— Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä hellimmillä nimillä, kutsui sinua…
— Kutsuiko?