— Niin.
Natasha alkoi hiljaa itkeä
— Vanhusparkani! sanoi hän. — Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi Natasha taas jonkun ajan kuluttua, — niin eihän se ole kumma. Onhan hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.
— Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.
— Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?
Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.
— Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja suruisesti hymyillen, — ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.
— Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita? huudahdin minä suruissani. — Oletko sinä todellakin niin ylpeä, ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun on se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa sinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta oikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se tehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia ehtoja.
— Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan. Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä läksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en olisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä puhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!
— Koetapas!