— Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin sillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi palauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin? Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä heidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin ei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta lasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään minua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä olin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin hänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen iltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä kuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi kuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten suuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme päivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa tuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja — ajatteleppas! — saadakseen minut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti, hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän tunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin joskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut mieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan minua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt kohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo paljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä — tulee hän sittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan ole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani rakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää! Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys, Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen itsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä pääsi ilmi.
— Tuo kaikki, — mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.
— Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.
Pääasia on — oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.
Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja
rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!
— Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän" salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin rakkauteni seuraukset, — se, että minä läksin heidän luotaan ja antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset. Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka se tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka kalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen saanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän kaiken, — mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa minulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin entisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän vaatii mahdottomia — menneen palauttamista ja elämämme viimeisen puolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään, en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei, Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.
— Milloinka tulee se aika?
— En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa se joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken… Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!
Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.
— Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota — Vanja? kysäsi hän hymyillen nimen erehdykselleen.
— Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?
Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.
— Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?
— Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on… Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu sydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi näyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsi on? Onko se vielä kotona tehtyjä?